Oon tässä lähiaikoina hieman katsellut ja kuulostellut (googlaillut, tarkkaillut, stalkannut toisten blogeja..) ja pohtinut tätä koiraurheilumaailmaa. Olen hirveän paljon itse miettinyt mihin lokeroon kuulun ja millainen se intohimo koiria ja niiden kanssa tekemiseen on. Ja vaikka mä olen itse viettänyt hiljaiseloa ja ollut niin sanotusti telakalla enemmän ja vähemmän viimeisen vuoden, niin silti olen takapiruna saanut seurailla ja olla mukana monenlaisessa.
Koiraurheilu, kyllä mun mielestä koirien kanssa puuhaaminen on koiraurheilua, on äärimmäisen mielenkiintoista. Ja joskus tuntuu, ettei sitä oikein kukaan "ei koirien kanssa" tekevä ihminen ymmärrä, miten monta tuntia noiden elukoiden kanssa vietetään, mitä kaikkea siihen kuuluu ja ennenkaikkea miten loistavalta ja hyvältä se yhdessä tekeminen tuntuu. Ja sitten se flow, laji kuin laji, mutta kun se flow. Niin, muutamia sellaisia hetkiä itsellänikin on mielestäni ollut, vaikka ei mulla missään lajissa mitään ihmeellisiä meriittejä ole. Mut hei, I´m back in business ;)
Diilin kanssa meillä on mun mielestä hyvä suhde. Tällä hetkellä D juoksee edelleen, mikä ei kuitenkaan ole vaikuttanut sen treenimotivaatioon. Kotona se on rauhallisempi ja enemmän omissa oloissaan, mutta lenkillä, ulkona ja treenatessa se on ollut oma itsensä. Oon paljon tässä pohtinut, mitkä ne Didin tavoitteet voisi olla. Ne ei oikeasti ole vielä selkeät.
Hakutreeneissä ollaan päästy käymään aivan säälittävän vähän. Ja jos miettii miten vähän ollaan käyty viime aikoina, voi kai olla tyytyväinen siihen, että koira on mennyt eteenpäin. Tai sitä on ainakin kehuttu ja se on selkeästi halukas tekemään sitä. Haku ei ole Diilin kanssa sellaista vääntämistä, koska sitä mä en halua, en missään lajissa. Haun osalta olenkin miettinyt viime aikoina, mikä olisi Diilille se luontainen tai paras ilmaisu. Koirahan ei hauku oikeastaan missään tilanteessa, ainakaan turhaan. Mutta jos sitä ärsyttää ja härkkii niin kyllä sieltä se haukku tulee. Toisaalta, tuleeko sieltä sellainen haukku kun mä haluan ja millainen sen pitää olla. Sitä en tiedä.
Sitten Nitro. Nitti on ollut kovilla. Kotona juoksuinen narttu ja treenatakin pitäisi. Sen kapasiteettia, yleistä koirana olemista, jokaista askelta ja liikettä, sekä työmotivaatiota on testattu viime viikkoina aika rankalla kädellä. Joku tuntematon mulle jo treenikentällä sanoikin, että miksi mä laitan koiran sellaiseen tilaan, valintojen äärelle. Ei se mun mielestä ole valinta, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kun keskittyä treenaamiseen ja yhdessä tekemiseen. Juoksunarttu ei mun mielestä voi olla ylitsepääsemätön este treenaamiselle. Se ei voi olla sellainen häiriö, ettei koira voisi keskittyä, jos koiralla on riittävä motivaatio työskentelemiseen. Ja ei se tota ronttia ole treenikentällä vaivannutkaan, vaikka ihana tyttö hengaa vierellä.
Koiraurheilu on upeaa. Se on vaan niin hienoa. Joskus mietin, että miten voi olla iloinen ja onnellinen jonkun tuntemattoman puolesta. Kun se tuntematon onnistuu ja tekee hyvin. Se jos jokin on hienoa. Puhumattakaan siitä, miten upeaa se on, kun tuntee koirakon joka tekee upeasti. Se vasta hienoa on. Ensi viikonloppuna jännätään, tuttujen ja tuntemattomien puolesta. Ensi viikonloppuna hengitän koiraurheilua pitkästä aikaa paikan päällä. Niin hienoa.
